En kyllä tiedä minne olen menossa, ihan kuin en tiennyt eilenkään. Tiesin joskus jotakin tai ainakin luulin tietäväni, mutta saattaahan se olla säälittävää löytää jonkinlaista lohdullisuutta kaikesta siitäkin vääryydestä. Olemme naiveja yhdessä, koska yksin en kuulemma voi olla mitään. Yksin lakkaisin olemasta. Haluaisin olla olematta. Se voisi olla jännittävää, kaikessa paradoksaalisuudessaan. Ole sinäkin jännittävä, sillä en jaksaisi tätä monotoonisuutta päivästä toiseen. Tosin en jaksa paljoa oikein mitään, enkä oikein sinuakaan, mutta niinhän ei sovi sanoa, koska sosiaaliset suhteemme rakentuvat antiikkisista riippusilloista ja niillä hyppiminen johtaa turmioon. En osaa lentää.
Samaan aikaan tahtoisin sanoa kaiken ja en yhtään mitään, mutta ehkäpä halajankin vain mahdotonta siitä syystä, että en sitä voi saada tai haluaisin haluta jotain enkä aina vain ei-mitään, minkä seurauksena kärkyn sellaisten asioiden perään, joita en joudukaan saamaan. Saaminen on vierasta ja kaikessa jännittävyydessään mahdollisesti erittäin epämiellyttävää ja nöyryyttävää. Nöyrtyminen vie voimaa ja energiaa, sitä jota tarvitaan huutamiseen ja maailman valloittamiseen. En tosin halua maailmaa valloittaa, haluaisin vain että pitäisit sen turpasi kiinni, koska sinulla ei ole yhtään sen enempää sanottavaa kuin minullakaan. Lainaten läheistäni "Samahan se on, mitä teet" ja niin edespäin. Tee siis.
No comments:
Post a Comment